Onko meillä varaa roskaan?

Kysyimme eri taustaisilta ja -ikäisiltä ihmisiltä yksinkertaisen kysymyksen: Mitä on roska? Roskalle ei ole universaalia määritelmää, vaan kyse on subjektiivisesta näkökulmasta, mutta silti kysymys aiheutti monelle epävarmuutta. Moni vastaaja koki, että heidän vastauksensa saattaa olla väärä, jopa tuomittava. Kuten moni muu yhteiskunnallinen keskustelunaihe tänä päivänä, roskakysymys tuntuu olevan polarisoitunut oikeisiin tai vääriin vastauksiin. Haluamme pohtia, kenellä on vastuu roskasta ja sen määrittelystä. Onko määrittelijä yksilö, jäteteollisuus vai yhteiskunta? Mitä roska ylipäätään on - ja onko meillä yhteiskuntana enää varaa siihen?

Ulkoistettu vastuu

Roska on läsnä arjessamme monella tasolla kodin keittiöstä julkisiin roskiksiin ja tekemiimme hankintoihin, joiden tuotannosta syntyy jätettä ennen kuin edes näemme tuotetta. Suomalaisessa nyky-yhteiskunnassamme roskan käsittely on kuitenkin tehokkaasti ulkoistettu. Jätelaki kieltää meitä jättämästä ympäristöön esineitä, koneita tai aineita, jotka voivat aiheuttaa epäsiisteyttä, maiseman rumentumista, viihtyisyyden vähentymistä tai ihmiseen tai eläimeen kohdistuvaa vaaraa tai haittaa. Teemme työtä käskettyä ja siististi hoidamme roolimme sulkien roskiksen kannen perässämme - ja niin tekevät monet muidenkin maiden kansalaiset. Kenen vastuulla on, että me silti hukumme roskaan?

Länsimaista yksilötason ilmastokeskustelua leimaa usein voimattomuuden tunne, koska kehittyville maille kasautuu niin suuri osa roska- ja päästöongelmista. Elämme kuitenkin näennäisessä sivistyksessä, jonka kulissit alkavat murtua kun kehittyvät maat irtisanoutuvat yhteistyöstä. Viime vuonna Kiina ilmoitti sulkevansa ovet globaalilta roskarallilta. Länsimaat, Suomi mukaan lukien, saisivat keksiä toisen ratkaisun sadoille tuhansille roskatonneilleen. Tämän seurauksena roskankäsittely siirtyi kuitenkin muihin Kaakkois-Aasian maihin, ja ralli sai taas jatkua paikallisten hyvinvoinnin kustannuksella.

Olemme tottuneet paheksumaan maailman menoa, mutta totuus on, että globaaleina kuluttajina otamme huomaamattamme kantaa moneen asiaan. Amazonia ei polteta, jotta brasilialaiset saisivat syödäkseen, eivätkä Intian vesistöt värjäänny farkunsinisiksi, jotta intialaiset saisivat vaatetta päälleen. Kehittyneiden maiden varakkaat kuluttajat sanelevat mitä tehdään siellä, missä rahan tarve on suurin. Vastuun kohtaaminen on niin vaikeaa, että keskustelemme ennemmin roskan lähettämisestä avaruuteen kuin kulutuksen vähentämisestä. On aika nähdä toimintamme koko kuva ja herätä siihen, että emme voi pestä käsiämme vastuusta ulkoistamalla sitä jollekin toiselle. Tarvitsemme vakavaa pohdintaa yhdessä tekemisen mahdollistamisesta niin, että jäte voi jäädä kokonaan syntymättä sen sijaan, että valitsemme globaalin yhteiskunnan heikoimmat lenkit kantamaan vastuun.

Voiko roska olla luonnollista?

Luonnon ekosysteemeissä kaikki mikä on turhaa yhdelle eliölle, on elintärkeää toiselle, jolloin kaikki luonnonvarat kiertävät. Olimme pitkään osa tätä ekosysteemiä, kunnes opimme muokkaamaan näitä resursseja ja kehittämään uudenlaisen roskan. Roskan, joka vangitsee luonnonvarat sellaiseen muotoon, että muut eliöt eivät voi niitä hyödyntää. Päätymällä väärään paikkaan myös elinkelpoinen materiaali jää systeemissämme jumiin vailla uutta elämää.

Planeettamme luonnonvarojen määrä ei ole kasvanut merkittävästi historiamme aikana. Tavaravuori sen sijaan on kohonnut ensimmäisistä käyttöesineistä tämän päivän perässä vedettäviin vesimeloninjäähdytinkärryihin ja janosta muistuttaviin vesipulloihin. Yhtälö on yksinkertainen. Mitä enemmän sidomme resursseja tavaroihimme, sitä vähemmän luonnolle jää mahdollisuuksia synnyttää uutta elämää. Kaikki ekosysteemin käytöstä poistettu on ikään kuin velkaa, joka pitäisi pystyä maksamaan takaisin. Nyt olemme tilanteessa, jossa otamme luonnolta liikaa ja annamme takaisin käyttökelvotonta roskaa, joka ei synnytä uutta elämää vaan estää sitä.

Hyvinvoinnin uudelleensyntyminen

Elämme aikaa, jossa hyvinvoinnille on syntymässä uusi määritelmä. Menestyksen statussymboli ei enää ole korkein tavaravuori vaan sopusoinnun löytäminen luonnon kanssa. Yksilön oikeus toimia haluamallaan tavalla on pitkään korostunut länsimaisessa yhteiskunnassa, mutta sopusointu vaatii myös vastuun kantamisen. Kun näemme hyvinvoinnin uudesta kulmasta syntyy aito halu löytää tasapaino, eikä vanhasta mallista pois siirtyminen tunnu luopumiselta. Yksittäiset asiat nousevat suurempaan arvoon, kun meillä on vähemmän. Luomamme roska on nykyisen yltäkylläisyyden oire, jonka on aika jäädä historiaan.

Ilmastonmuutos aiheuttaa helposti ahdistusta sen ollessa tutkimusten mukaan selvä uhka. Se voi pahimmillaan lamauttaa ja estää meitä toimimasta. Näkemällä omien henkilökohtaisten valintojen ja tekojemme merkityksellisyyden voimme kuitenkin muuttaa voimattomuuden toivoksi. Yhteiskuntamme koostuu yksilöistä ja yhdessä rakennettu toivo mahdollistaa teot, joita voimme toteuttaa sekä yksin että yhdessä. Nyt on tärkeää pysähtyä ja pohtia, mistä roska syntyy ja millaista tulevaisuutta oma toimintamme tukee, jos haluamme radikaalisti vähentää roskan tuotantoa. Yhdessä voimme taas löytää kunnioituksen luonnon kiertokulkua kohtaan.

Tällä hetkellä ottamamme ekologinen velka on suurempi kuin tarjolla olevat luonnonvarat. Voimme kuitenkin vielä kääntää kelkan. Mitä vähemmän uutta otamme luonnolta, ja mitä enemmän vapautamme luonnonvaroja takaisin kiertokulkuun, sitä enemmän planeetallamme on tarjota meille rikkauksiaan jatkossakin. Ensimmäinen askel kohti tasapainoa on vähentää kulutuksen määrää. Toivo rakentuu pienistä teoista, ja velanmaksu voi alkaa jo tänään.

Löytäessämme tien takaisin osaksi luonnon kiertokulkua, jossa hylkäämämme resurssi onkin toisen aarre, on meillä mahdollisuus hyvinvointiin tulevaisuudessakin.